Eilisestä työpäivästä tuliki lopulta aika erikoislaatunen. Meitä istu osa porukkaa kahavihuonees ruokatunnilla syömäs ja siinä pölistiin jotaki tavanomasta. Sitte yhtäkkiä yks työkaveri piteli ohimoitansa ja ihimetteli, että kun pääs tuntuu ourolta. Muut siinä vähä hymähteli, vissiin kaikki vähä ajatteli että olikahan se joku läppä vai miten pitäs suhtautua. Sitte tää henkilö totes, et näkö lähtee ja sit se rupes täriseen. Siinä kohtaa me muut vilikuiltiin toisiamme ihimeisämme, mulle tuli jotenki epätorellinen olo ja hetken kesti tajuta, että tuolla yhyrellä ei ny oo kaikki ihan kunnos. Sitte se tuupertu pöytää vaste.

Siinäki vaihees kesti viä hetken, ennenku meni jakeluhun, että nyt täytyy oikeesti teherä jotaki, varsinki ku tää tyyppi vähä käännähti ja hyvä ettei valunu tuolilta alaha sikinsokin. Koitin tukee sen päätä niskan puolelta mut koko ihiminen oli valahtanu aivan veltoks ni tuntu että pelekkä pää paino ihan julumetusti! Sitte joku jo oli soittamas hätänumeroon ja sieltä alako tulla ohojetta, että mitä täytyy teherä. Lopulta sitte ohojeitten mukaan saatiin tää nainen kylykiasentoon lattialle.

Sillä oli vissiin jääny sen verta ruokaa kurkkuun että se piti aivan kaameen kuulosta korinaa. Mutta meille muille se korina kerto, että ainaki hengitys jatkuu. En osaa sanoo, kauvanko ambulanssin tuleminen kesti, mutta se orotteluaika tuntu torella pitkältä. Sitte ku puupääautomiehet sun muut tuli paikalle, tää työkaveri oli jo pikkasen sentäs palannu tajuihinsa ja kykeni vastaileenki jotain, kun ne äijät siltä jotain kyseli.

No, viimein ambulanssimiehet veivät tän tyypin mennessään. Me muut jäätiin sitte siistiin kahavihuonetta. Oli aika omituinen olo.

Koko loppupäivän ajatuksisani mietin, mitä se työkaveri sano ja miltä sen naama näytti just ennenkun se tipahti. Sitte toiseksi mietin omaa reaktiota - en meinaan oo vastaavallaises tilantees ollu ennemmin. Siitä olin ihan tyytyväinen, että en ruvennu panikoimaan ja sain oltua aika rauhallisesti, heti kun vain tajusin tilanteen, että nyt on tehtävä jotaki. Vasta ambulanssiporukan tultua tuli sellanen olo, et teki mieli pillahtaa itkuun. Kai se oli joku stressin purkautuminen siinä kohtaa. Sitte mietin sitä, mitä tapahtu ennenku ambulanssi tuli ja jäi onneksi semmonen olo, että kaikki teki parhaansa, kukaa ei teheny mitää typerää ja kaikenkaikkiaan saatiin annettua ihan kelepo ensiapu siinä tilantees.

Tänään ollaan kuultu, että tilanne on parempaan päin. Mulla olis kauhee hinku urella viä tarkemmin kaikkee, mutten kehtaa... eiköhän sen sitte kuule, jos jotaki muutosta tapahtuu.  

Kaikenmoisia ajatuksia tuommonenki herättää. Miten äkkiä voikaa tapahtua jotaki orottamatonta ja kuinka pieni hetki voi muuttaa tulevaisuuden - ja kuinka pitkäks aikaa tulevaisuus voikaa muuttua kertarysäyksellä? Hetken taas muistaa miten pienestä voi kaikki olla kii, kunnes taas kohta ei sitä välitä ajatellakkaa. Mut mitä elämästä tuliskaa, jos koko aika murehtis kuinka hetkenä minä hyvänsä voi sattua jotaki?

Kulahtanutta DNA-mainoshokemaa lainnatakseni: Elämä on.