Empä arvannu, kun tuota erellistä kiriotusta tehtailin, että seuraavana aamuna tulis lähtö. Mähän olin niin varma, ettei tää mukula syntysi piruuttansakkaa tippaakaa etuaijas vaan viivyttelis tua sisuksis niin kauvan, että tekis mut hulluks, tai siis entistä hullummaks.

 

Koko erellisen maanantain oli kyllä tuntunu jotain pientä supistuksen tynkää, mut aattelin et neki on taas vaan hyvää harjotusta tulevaan tai jotain. Kattelin sen Sinkkuelämämaratoonin ja kerkisin viä pariin muuhunki suuntaan ku tänne plokihin pärrätä, että ei täs oo viä merkkiäkää siitä että pääsis synnyttään. PÄÄSIS, todella… Puolen yön mais ku olin nukkuhun menos, rupes niis supistuksis olehen jo lievää potkua. Rupeski hiukka epäilyttään, että ei saatana, tarkottaakohan tää ny sitä mitä mä luulen?

 

Ei siinä sitte tarttenu nukkua silimäystäkää, ku supistukset kirpasi tappavan tasaseen tahtiin. Soittelin puol viis TYKS:iin ja kyselin, että mitähän täs ny tarttis teherä, ja ne vaan meinas että kotona varmaan kannattaa ventata kunnes rupiaa tuntuhun sille, ettei enää siä kykene olehen. Rami soitteli töihin, ettei ilimestyisi työmaalle ainakaa siinä aamuste. Kahareksan mais lähärettiin, en tiä olis siinä ehkä jaksanu viä kotonaki kärvistellä, mut halusin jonkumoisen varmistuksen, että onko täs jotaki käynnistymäs oikeesti vai onko kysees ehkä väärä hälyytys.

 

No, hälyytys oli ku oliki ihan oikee, eivätkä eres kotio passittanu takasi, vaikka homma oli viä aika alakutekijöis! Eli ei muuta ku sairaalan kaapu niskaan ja orotteleen.

 

Mulla ei vissiin tuo toinen pää hallitte yhtä hyvin tätä avautumisen taitoo ku ylempi pää, meinaan oli sen verran pitkänsitkiää hivutustaistelua saara tuo perkeleen kohdunsuu levälleen tarpeeksi että meinas muutamaan kertaan jo usko loppua kesken. Kipu se vaan ylty vähitellen, mut paljo muuta ei sitte tapahtunukkaa. Iliman mitää vippaskonsteja mä jaksoin jonnekki ehtoopäivään neljään asti, ja sitte rupesin testaileen jotaki mietoja konsteja ens hätähän.

 

Ilokaasusta ei ollu mulle mitää iloo, musta lähinnä tuntu että mä tukehrun siihen saakelin kaasumaskiin. Ja josaki myöhemmäs vaihees ku testasin sitä uuresta, en huomannu että se olis kivun tuntoon vaikuttanu tippaakaa mut sen sijaan säikährin sitä kaasun päähän menoo niin että luulin pyörtyväni siihen paikkaan. Ei ollu mun tuote se.

 

Sitte koitin myös akupunktioneuloja, mut kätilö tais vahingos ottaa neulansa voodoo-neulaboksista, meinaan ei auttanu yhtää räjähtävään alaselekäkipuhun vaikka sinne tuikattiinki pari neulaa pystyyn.

 

Väliin jääneet yöunet rupes kans tuntuun kropas. Ei oikeen olisi jaksanu millää pistää kivuille hanttiin. Vihiroin ja viimmein mulle lupailtiin epiduraalipuudutusta, paha vaan että epiduraaliporukka oli turruttamas jotakuta muuta ni mä sain tuskasta vääränä orotella omaa vuorooni. Siinä orotelles oliki kiva mässäillä kauhukuvilla, mitä oli siitä puurutuksen laitosta kuullu, jotku ku väitti että se sattuu ihan perkeleesti ja että se on kamalaa ku pitää vääntää ittensä aiva mutkalle ku muutenki on jo olo silikkaa helevettiä. Toisaalta, kun ne epiduralistit viimmein kerkes mun työ, mä olin jo niin finaalis että ihan sama vaikka kuvioon olis kuulunu pään hakkaaminen kirveellä poikki. Mä tervehrin sitä poppoota ilosesti oksentamalla kivusta ja sen jäläkeen olin ihan raato ja aattelin, että tehkööt mitä lystäävät kunhan troppi alakaa vaikuttaa.

 

Ja vaikuttihan se! Mä vaivuin johki ihanaan koomahorrokseen ku ne kaameet kivun jomotukset lakkas ja sain kaipaamaani unta. Vissiin pari tuntia siinä meni, kun rupes vaikutus hellittään ja kivut hiipi takasi.

 

En oikeen eres muista, mitä kaikkee tulevan yön aikana oikeen tapahtu. Lähinnä homma meni niin, että kun yks puurutus loppu, sain kärvistellä jonku aikaa seuraavaa orotelles, ja ku sain seuraavat myrkyt kroppaani, käytin aikani tehokkaasti nukkumalla. Niinhän se tietysti on, että nuo puudutteet saatto hirastaa avautumisvaiheen etenemistä, mutta en mä olis toisaalta niitä kipujakaa kestäny, niin että emmä kyllä väitä kaivaneeni omaa hautaani niitten troppien kans.

 

Päivä vaihtu ja homma eteni ku etanan juoksu. Joku kätilö kyllä heitti, että ”eiköhän se vielä tämän aamuvuoron aikana synny”, mut mä en jaksanu siitä ajatuksesta kauhiasti riemuita, mä ku olin varma että ponnistusvaiheesta olis tulos viä avautumistaki kamalempi koitos ku olin niin väsyny et tuntu etten olisi jaksanu ponnistaa ulos eres pierua. Josain kohtaa sikiökalvotki posautettiin rikki, että saatais vähä lisää niitä ihania supistuksia kehiin. Mähän oon joka kääntees niin vitsikäs, että totesin kätilölle just ennen lapsivesien purskahdusta, että kohta varmaan tulee vettä ku Esterin perseestä.

 

Aamupäivän kulues supistukset muuttu jotenki erimoisiksi, rupesivat sitä ponnistusvaihetta enteileen. Samoin muuttu kivutki ja ku pyytelin taas kerran jotaki lääkitystä, ni enste meinasivat että ei kannata, vaan sen sijaan pitäs antaa jotain, joka tehostaa supistuksia. No niin just, juuri näin, sitähän täs kaivattaisiinki tosiaan! Taisin kuitenki kiljua ja huutaa tuskasta sen verran vakuuttavasti, että sain SEKÄ kivunlievitystä että jonku supistus-boosterin.

 

Sitte kello oli jotain vähä puol yhyren päälle ja kätilö tiesi kertoo, että seuraavaks sais ruveta ponnistaan! Mä olin ihan hämmästyny, kaiken sen monituntisen kuolemanteon jäläkeen teki mieli kysyä, että ”NYTKÖ JO?” Emmä tiä, olin vissiin kuvitellu että siirtyminen vaiheesta toiseen olis tapahtunu jotenki eri tavalla… tosin emmä kyl osaa sanoo mitä siirtymäriittejä mä siihen olin kuvitellu. Tai sitte mä olin vaan niin varma, ettei se avautumisvaihe vaan yksinkertasesti tulisi loppuun ikänä enkä siten kuvitellu ikänä kuulevani sanoja, että nyt sais ruveta ihan oikeesti synnyttään.

 

Loppu meniki ihan jossain kummas sumus. Jostain sitä vaan löyty sen verran puhtia, että ei menny ku puolisen tuntia ku arvatenki kaikki muut sairaalan synnyttäjät karkottaneen karjumisen ja kirkumisen säestyksellä puskin pojan maailmaan. Mä tuskin avasin silmiäni kertaakaa koko ponnistusvaiheen aikana, ja ku viimein lapsi plopsahti ulos ja uteliaana tietysti aloin kurkkia aikaansaannostani, oli ku olisin heränny jostain järkyttävästä painajaisesta :)

En jaksanu ku hymyillä autuaana, ku rääpäles sujautettiin mun kolttuni alle köllöttään, ja viä ku tajusin, että tällähän on jo saapuesansa pääs punertava tukka :D Muistin tietysti samalla huolehtia kätilöltä, että viäkö tavarasta tulee soiva peli. Ja eikähän siitä tuu, ei sitä jouruttu sentään mistää paistisuikaleen kokosista paloista rääpiin kasahan, vaan ihan parilla hajatikillä selevittiin.

 

Pikkujätkä siis synty klo 13:30, painoo oli 3320g ja pituutta 50cm. Mä olin ihan kuvitellu, että muksu olis voinu olla isompiki mörssäri, mut eipä tuo ny varsinaisesti kai haitannu, ettei tarvinnu mitää viiskilosta möttiä ulos pusertaa! Parin tunnin päästä mut kärrättiin lapsivuodeosastolle, misä mä sain hengata 5 päivää kunnes sunnuntaina päästin kotio.

 

Fyysisesti olotila on ollu yllättävän hyvä, mitä ny tuntu että istumakaluston käytön joutu opetteleen uuresta :D Ja ny, ku rupiaa maitoteheras kunnolla käynnistään toimintansa, tissit on ku kaks kivikovaa möykkyä mikkä räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Väsyttää täs ny tietenki, ku poika on öisin heränny ruokaileen kutakuinki parin tunnin välein, ja kun tuota univelekaa tuli muutenki tehtyä hyvän pätkän verran siinä synnytyksen tiimellykses.

 

Henkisesti puolestaan pää on sekasi ku seinäkello. Ei toisaalta yllättävä uutinen, mut ny on kyllä se viimenenki järjenhippu hävinny ja oon valamis allekirjottaan yhyren kaverin epäilyt siitä, että rintamaito valamistuu aivosoluista. Yhtenä hetkenä oon ihan varma että mä tyyliin onnistun vahingos tappaan lapseni, itteni, kissani ja ehkä viä vaikka naapurini ku tunaroin kumminki jotain väsyneenä tai tietämättömyyttäni. Sitte ressaan jo ny, että viimeistään se noutaja tulee ku jourun tää seleviytyyn päivät yksin ku Rami menee töihin (se alako maanantaina 2 viikon isyysloman). Niin ja sen lisäks että kaikki taatusti kuolee, niin tää kämppä räjähtää, kukaa ei enää kerkiä tekehen ruokaa, kotitöitä, huolehtiin ittestänsä ja toisistansa, seinät kaatuu enste päälle ja sitte viä tippuu taivas niskaan.

 

Onneks tiän, että tämmönen mielialojen heittely puolelta toiselle kuuluu myös taurinkuvaan, mutta miten saisin järkeeni mahtuun, että kyllä tästä viä hyvä tulee, elämä asettuu uomiinsa eikä sen torellakaa oo tarkotus tapahtua viä ihan parin ekan päivän ja yön aikana, mitä ollaan kotona lapsen kans. Ei muuten, välillä tuntuu ihan helepottavalta vaan itkee pahin aharistus pois, mutta ku samalla tuntuu myös siltä että pää hajoo, maha vääntyy solomuun eikä ruoka maistu.

 

Toki noitten väliaikasten huonojen hetkien lisäks tietysti tuntuu ihanalle, että just meille sattu osuhun maailman kaikista vauvoista se ihanin ja söpöin :) Ehkä täs vähitellen oppii luottaan itteensä, eikä ihan joka hetki oo huolissaan siitä että tuleeko tästä ny yhtää mitää!