Oon täs pähkäälly, että tarttis varmaan kohtapian ruveta vähä varohon sanojansa, jos en halua että poika omaksuu yhtä komian kirosanavaraston ku äitinsä. Tai no, kaipa se oppii kaikenmaailman saratukset ennemmin tai myöhemmin, mutta jos se osais olla niitten kans eres vähä säästeliäämpi. Eikä sekää taitasi juuri naurattaa, ku normaalit lapset oppii ensimmääsenä yleensä sanohon sanan ”äiti” ni jos meirän mukula sanoiski ekana että ”vittu”.


Olishan täs viä hyvin aikaa ennenku tarttis ruveta millekkää verbaaliselle laihrutuskuurille, mutta mun kiroiluherkkyyrellä olis paree ryhtyä suunsiivoustalakoisiin maharollisimman pian, että olis eres pieniä mahkuja onnistua…


Paha vaan, ku on tottunu siihen että puhe iliman kiroilua on teeskentelyä. Vaikka säästä lörpöttelemistä voi kätevästi tehostaa muutamalla voimatermillä, tyyliin sataa ku Esterin perseestä ja voi vittu ku on kuuma / kylymä / sopiva keli. Eli ehkä sen sijaan että jättäsin kiroilut vallan pois ni ehkä ne täytyy mieluummin korvata jollain pehemosemmilla sanoilla.

Voi toki olla vaikiaa puhua lasten korville sopivalla tavalla, jos oikeen viluttaa ja muutenki on vaan kauhia kypärä ottas. Siinä käy kumminki niin, että saatan… sen kirosanan vaan luikahuttaa suusta ja sitte kun sen tajuaa ni on jo liika myöhästä – ja siinä kohtaa tietty täräyttää et voiny vattu, taasko mä sanoon jotaki pashaa? Aivan perheestä tommonen. Voi heviletin heviletti.