On se niin kivaa, kun mukula huolehtii siitä, ettei elämäs vain kerkiä kangistua kaavoihin! Urhos asuu aiva selekeesti pieni tutkijan alaku, niin ahkeraan se omaksuu jonku käytännön, kokeilee sitä aikansa ja just kun mä rupian tottuhun siihen ja oon oppinu pärjäähän sen kans, ni Urhon seleviytymisstratekia vaihtuu.

Kun tuo jätkä alakaa nourattaa jotain oikein ärsyttävää tapaa, kuten "väsyneenä ja nälkäisenä vain HUUDAN, kunnes minua heilutellaan sitterissä sata vuotta", on tietysti ollu helepotus kun kyseinen vaihe ohitetaan ja syöminen ja nukkuminen alakaa sujua iliman hirveetä showta. Mut mikäs perkele siinä sitte on, ku ne helepotki vaiheet unohtuu ja tilalle täytyy kehittää joku ihan omituinen systeemi, ja taas mun täytyy hiki ottalla keksiä, mistä naruusta taas kuuluis vetää, että sais jätkän syömään / nukkuun / rauhottuun / viihtyyn.

Tuota tosiaan kesti jokusen viikon, että Urhoo ei saanu syömään eikä nukkuhun juuri muutaku huolellisella sitteris heiluttelulla, ja siis sitä sitteriä ei sopinu vaan jalaalla keikutella, vaan sitteri piti nostaa ILIMAAN ja siinä sitte keikuttaa! Aijan olohon rupes syöttäminen ja nukuttaminen onnistuun iliman ikipitkää keikuttelurituaalia, ja hetken oliki ihanan heleppoo, ku poika imuutti sylis kaikes rauhas maitopulloonsa ja nukahti siihen, jos oli nukahtaaksensa.

Urho on ny parisen kuukautta saanu kiinteitä pöperöitäki syöräksensä, ja kun se enste oivalsi, että hei, perunamössöt sun muut on oikeesti tarkotettu syötäviksi, eikä kidutuskeinoksi, ja että nämähän maistuu jopa ihan hyvälle, niin mikäs siinä oli poikaa ruokkies!

Mut tuos viimme viikon aikana muuttu ääni kellos taas vähä uuteen suuntaan, nimittäin tän hetken trendi on se, että lusikkaruokailua pitää vastustaa maharollisimman monituisin keinoin! Jos ei jo ruokalapun kietominen kaulaan saa viä aikaan kauhiaa märäjämistä, ni viimmeistään siinä kohtaa tulee älämölö, kun on vahingos erehtyny suosiolla syömään sen kaks lusikallista. Tai jos jostain syystä vältytään huurolta, ni voi olla yksinkertasesti aukasematta suutansa, tai jos erehtyy avaahan suun, ni voi sylykästä sapuskat pois tai muuten vaan keskittyä johki aiva muuhun niin, ettei syömisestä tuu hevon paskaakaa. Esimerkiks sitteris kääntyminen naamallensa kesken syömisen on todettu erityisen huvittavaksi tempuksi, ainakin Urhon mielestä.

Täs taas tarttis olla vähä enempi ku kaks kättä käytettävis, ku poijalla on ruoka-aika: yks käsi lappaa ruokaa suuhun, toinen pitää jätkän kädet (ja jalat) pois suusta syömisen ajan (on meinaan jokseenki vituttavaa, ku pikkumies työntää varpaat suuhun kesken mustikkasoseaterian), kolomas käsi pyhkiää ruokaroiskeita vaatteilta (niin Urhon vaatteilta ku omiltaki), naamalta (jep, niin Urhon naamalta ku omaltaki), laattiasta, huonekaluista, katosta jne..., neljäs vatkuttaa ilimas jotaki lelua ettei tulisi poru, viires keikuttaa sitteriä kun se poru kumminki tulee, kuures kuivaa hikiä mun ottalta, seittemäs pitää kahareksatta kättä aisoos ettei se kuristasi ketää ja sitä rataa... ja kaiken tämän lisäksi pitäs samaan aikaan viä laulaa ja tanssia ja yrittää näyttää ilosta naamaa! Heleppoo ku mikä!

Graaaaaah... Miksei kakarat voisi syörä vaan maitoo tuttipullosta niin vanahaksi asti, kunnes ne osaa itte lapioira ruokansa lusikalla suuhun?!