Mitäpä olis syksy iliman syysflunssaa? Olis ainaki hieman helepompaa. Tai riippuu toki vähän flunssan sairastajasta, mutta mikäli flunssa iskee kakaraan, ni vitsit saattaa paikka paikoin olla hieman vähis.

Toissayönä ei ainakaa juurikaa naurattanu, kun jätkä heräs keskellä yötä uluvohon. Ja kun tuon ikääsen ulosanti on viä vähä ykspuolista, niin eihän siinä tiä, mikä paikka on kipiä, vai onko kipiä ensinkää jos kysees onki näläkä, unen saannin vaikeus taikka vain yleinen vitutus. Mut kun ei perinteiset hyssyttelyt eikä maitotarjoilukaa helepannu, arveltiin, että joku paikka varmaan on kipiä, veikataan ny vaikka korvaa kun eikö meleki kaikilla muksuulla oo korvatulehruksia vähä väliä.

Kipulääkkeen annostelu, tai oikeestaan asennus, oliki sitte varsinaista askartelua paskartelua. Kaveri oli neuvonu, että suppoo ei kantsi tunkee maaliinsa se suippo pää erellä, kun se pulpahtaa kumminki heti pihalle, vaan kun sen tuuppaa tupihin tylyppä pää erellä ni siä pysyy (vrt. käpy). Ei se supon laitto silti ollu ihan heleppoo, kumpikaa pää erellä, se kun hankki sulaa omiin näppeihin ja muuttu niin liukkaaksi, että ei siitä meinannu enää saada minkäälaista otetta. Ja sitte kun se oli sulanu sopivasti, ni ei siinä enää tienny, kumpi olikaa se tylyppä ja kumpi terävä pää. Puhumattakaa siitä, että olis pitäny viä osua liikkuvaan maaliin... Ja viimmein, ku sen supon sai paikalleen, ni eiköhän poika väännä sonnat seuraavan 1 min aikana, eli se siitä lääkkeestä sitte. Eiku uusiks, ja ennenku se onnistu, tuli hävikkiä yhden kappaleen verran lisää kun asennukses tuli sen verran tunaroitua, että suppo oli omis hyppysis sulanu noin riisinjyvän kokoseks.

Parin tunnin taistelun jäläkeen saatiin poika uuresta nukkuhun, ja sitä lystiä kesti nelisen tuntia, ennenku se taas heräs ja sama huutaminen alako uuresta. Nyt oli vaan erona se, että Rami oli lähteny töihin ja mä sain temppuilla pojan kans keskenäni. Mut siinä meniki aamupäivä rattosasti, kun enste kesytti rähäjäävän pikkupedon ja sitte lähärettiin Turkuun lääkäriin. Jaa miks Turkuun asti? No mä vittuunnuin siihen, ku omaan arvauskeskukseen ei päässy puhelimella eres läpi, joutu vaan johki jonohon. En jaksanu sitte puhelinjonos kupata, mistä vetoo ni valovuoden jonotuksen jäläkeen sieltä olis varmaan tarjottu lääkäriaikaa tuos vähä ennen joulua.

Lääkärisetä ei sitte kumminkaa löynny Urhosta mitää isompaa vikaa (se, et äiti on vähä tämmönen, ei kuitenkaa liene Urhon syytä). Korvat ja kurkku oli ok, eikä ollu kuumettakaa. Silimiin saatiin kahta lajia tököttiä, tippoja ja voidetta, kun näytti siltä, että olis silimätulehrus aluillansa. Oliskahan se ollu sitte joku mahavaiva, mikä Urhoo oli aharistanu, aina siitä päätellen, kun eileen se väänti ihan uskomattoman monet tortut. Tosin niitten koostumuksesta pysty päätteleen, ettei niitten etehen oo juuri tarvinnu "vääntää", mikä siis myös tuki tätä mahavaiva-oletusta.

Mä oon luullu, että kissan lääkitteminen on vaikiaa, mutta vauvan lääkitteminen se vasta onki vertaansa vailla! Mä rupesin eileen pistään niitä silimätippoja, mut kun tuo saa kauhian raivarin heti kun mä vähäki koitan sen päätä pitää paikoollansa, ni siinä rytäkäs ei tiä mihkä perssilimään ne tipat lopulta menee. Toivon ainaki, että jos tippa osuu suljetun silimän päälle siihen ripsien sekahan, että siitä valuis ihan sinne silimään asti eres vähä. Turha eres nähärä unta siitä, että sais oikeen siihen silimän pinnalle ruiskittua yhtää mitää. Sen voiteen kans on vähä sama juttu, toki on helepompaa sipasta voidetta sormenpäällä ku tähtäillä tippapullon kans, mut olis kiva, kun lääkkeen sais menehen oikiaan paikkaan eikä vaan vähä siihen suuntaan. Ja voi jumalauta, niitä silimätippoja täytyy pistää ens alakuun 8 kertaa päiväs!!! Pläääh.

Eileen iltapuuhien lomas enste pistettiin Urholle silimätipat ja sitte viä toisia tippoja nenähän, ja sen jäläkeen meillä oliki kova työ saada jätkä rauhottuun kun se huusi ja raivos niin perkeleesti. Varmaan sen poruuteksen jäläkeen oli valunu kaikki tipat kyynelten ja rään mukana hiiteen, niin että pisti miettiin, mikä olikaa taas hyöty täski hommas.

On tää elämä välillä niin ihanaa. Kun kuulee pikkulasten vanhempien lässyttävän, että "...en silti vaihtais pois hetkeäkää", niin tekee mieli sanoo, että haistakaa ny vauvan ripulikakka. Kyl täs on parin vuorokauden sisään mahtunu montaki hetkee, jokka olisin mieluusti vaihtanu johki vähä miellyttävämpiin.