Pari kuukautta olis viä tätä raskaana olemisen lystiä jäljellä ja mä oon jo aivan kypsä, kohdunsuuta lukuunottamatta. Yhyrellä keskustelupalstalla joku sanooki osuvasti, että "nyt todella käsitän, mistä tulee käsite RASKAUS!"

Onko aika kullannu muistot, vai minkä takia tää orotus tuntuu tökkivän niin paljo enempi ku ensimmäänen? Vai onko kyse vaan siitä, että täs ei oo enää mitää uutuurenviehätystä? Tällä kertaa mä TIÄN, millasta paskaa on joku synnyttäminen ja mitä hässäkkää se on, kun se vauva on saatu kotio asti - senkö takia on vähä sellanen olo että BLAAH, kun mä tästä paksuna olemisesta seleviän, ni sitteppä se kaaos vasta alakaaki? Plus että oon aina vaan paksu, vaikken enää raskaana ookkaa.

Ja orotuksen tökkimisestä, musta tuntuu ihan sananmukasestikki siltä, että joku täs ny tökkii ja pahasti, nimittäin tuo vauva tua sisuksis! Voisin vaikka vannoo, ettei Urho ollu tuommonen elohiiri ku tää toinen painos. Välis on sellanen olo, että kylykiluut menee pian muussiksi ja vattanahka repee riekaleiksi, kun pikkutyyppi pistää polskaksi. Mut eipä oo tarvinnu ainakaa sitä jännittää, että onkahan tua ny kaikki hyvin, liikkuuko vauva tarpeeksi jne.

Kävin toissapäivänä neuvolas ja olin paristaki syystä huojentunu. Ensinnäki sain lopettaa rautatablettien syönnin, ku hemoklopiini oli noussu takasi ihimisten lukemiin. Sitte mun urani elopainonnostajana ei ookkaa ollu tähän asti ihan sellanen "menestys" ku pelekäsin, eli vaakanki lukemat oli ihan sierettävällä tasolla. Tai jos ny tarkkaan aattelee, se itte lukema sellasenaan ny ei miellyttäny silimää ensinkää, mutta kun ei aatellu niinkää sitä lukua vaan sitä erotusta lähtöpainoon, ni se numero oli viä sellanen, minkä kans pystyy elähän :) Ja viä yks lukema, joka sai huokaseen helepotuksesta, meinaan tuo sf-mitta, millä mitataan tätä pötsin kasvua. Tähän asti mun mahan kasvukäyrä on huirellu johonaki ulukoavaruudes, mutta ny kasvu oli tasaantunu sen verta, että käyrän sai käyristää takasi semmosten oletuskäyrien sekahan! Wuhuu!

Mutta mun ja tän mahan nykyistä suhdetta kuvaa varmaan mun eräs pähkääly täs ehtoosti. Vauva möyrästi taas oikeen huolella ja totesin äijälle, kuinka maha on ihan muhkurainen. "Mun maha ei oo yhtää symmetrinen! Oikeestaan, se on vaan METRINEN."

Mä niin haluaisin jo tuon vauvan tänne mun kehoni ulukopuolelle! Ei sillä, että toivoisin mitää ennenaikasta synnytystä, vaan toivoisin lähinnä ajan pikakelausta tuonne joulukuulle. Tai yleensäkki siihen vauvan syntymäajankohtaan. Ja sen synnytysosionki vois jotenki skipata, ei se niin hauskaa ollu, ainakaa viimmeksi. Mä tosiaan haluaisin vähä nopeutetumman version siitä Urhon n. 30-tuntisesta maailmaantulosta. Mut siis joo, mua kiinnostaa jo ihan simona, että minkä näkönen (ja kokonen) sankari tuolta oikeen tulee! Onko se yhtää / ihan samannäkönen ku Urho? Onko sillä tukkaa pääs ja jos on, onko punertavaa? Tuntuuko musta sairaalas samalta ku viimmeksi, että mä itkeskelen sänkyni nurkas salaa, ku vauva on niin söpö?

Ei tää orottelu muuten niin perseestä varmaan oliskaa, jos olis niinku ekan raskauden aikana, että vois vaikka kellon ympäri rötköttää vaakatasos ja huilata aina ku pikkusenki siltä tuntuu, mutta eihän täs ny kerkiä mitää huilaahan, ku päivät pitää vahtia, ettei poika räjäytä koko huushollia ja tälleen öisin pitää nakuttaa jotaki uskomattoman tylysää faktaa mun ns. elämästä nettihin... *kattoo kelloo ja totee, että ei saatana, kylä mä meen ny maate*