Hei, olen Anne, kahden lapsen äiti! Kävi meinaan niin onnellisesti, että just ku päätin unohtaa haaveet synnyttämisestä ennen laskettua aikaa ja asennoitua siihen, että vauva tulee suurin piirtein samana päivänä ku Joulupukki, ni sitte alakoki tapahtuun.

Viä keskiviikkona mulla oli käynti neuvolas, ja siä jo pähkäältiin, että mitenkä sitte täs hommas edetään, jos ja kun laskettu aika jää kauvas taa eikä mitää tapahru. Suurimpana murheena oli lähinnä se, että saadaanko synnytyksen maharollinen käynnistyspäivä sovittua mieluummin jouluviikolle ku välipäiville, ku välipäivihin mennes viikkoja olis kasas jo 42 plus ääretön, ja ääretön saattas olla vauvan kokoki. Lopuuksi sain neuvolasta jalakojen hierontaohojeet, joku akupunktiopisteisiin perustuva jippo siis, jolla saattas olla synnytyksen käynnistymistä vauhrittava vaikutus. En ny tiä luotinko hieronnan vaikutukseen kauhiasti, mutta ajattelin sillä livulla ainaki saavani ehtoolla huolellisen kinttuhieronnan äijältä :D

Ehtoo mateli normaaliin tapaansa, ja orottelin lähinnä Urhon nukkumaanmenoaikaa sen jalakahieronnan toivos… Puoli kahareksan mais ehtoolla menin käymään hyyssis ja sen sijaan, että pönttöön olis ensinnä ropissu jotain ihan nuita perinteisiä tuotteita, sinne rupeski lotiseen lapsivettä!!! Mitä vittua?! Hetken päästä hipsin arvatenki naama hieman kalapiana ulos vessasta ja ilimotin Ramille, että täs taitaa muute olla semmonen homma, että tänään lähäretään TYKS:iin.

Järki leikkas ihimeen hyvin siinä kohtaa, Rami rupes antaan Urholle iltapalaa ja mä pakkailin ittelleni tarvittavat releet sairaalareissulle ja lisäks Urholle omat kamat, ku me vietäs se anoppilaan yöksi. Lisäksi piti viä jättää kissoille iso kasa ruokaa, sammutella kynttilät ja niin erelleen. Siinä samas rupes vähä supisteleen vaimeesti, ja joskus puoli yhyreksän jäläkeen hypättiin autoon ja vietiin poika mummilaan matkalla sairaalalle.

Kello oli vähä päälle yhyreksän, ku oltiin TYKS:is. Enste seurailtiin vähä vauvan sydänkäyrää ja vakuutin kätilön (joka oli muute miespuolinen!) siitä, että tuo mut yllättäny vuoto tosiaan ON lapsivettä, ku valutin sitä melekosen lätäkön keskelle lattiaa. Kätilö teki sisätutkimuksen ja kerto, että kohdunsuu on auki kolomisen senttiä. Huh, oli sentäs enempi ku sen jonku vaivasen puoltoista, ku menin Urhoo synnyttään! Ehkei täs kärsimykses menisi ihan niin kauvaa ku viimmeksi.

Supistukset koveni pikkuhiljaa, mutta ne oli viä sen verran sierettäviä, että mä koitin ensinnä mennä suihkuun lutraahan. Kuppasinki siä meleki tunnin, ennenku rupesin olehen sen verta kipiä, että aattelin tierustella, että mitäs seuraavaksi. Kätilö meinas, että epiduraalinki saan sitte jos ja kun siltä vain tuntuu, jos ny oon sitä mieltä, että ylipäätään haluan lääkkeellistä kivunlievitystä koittaa. Mulla ei tosiaankaa ollu mitää epiduraalia vastaan, en kyllä luvannu sitä ihan sillä sekunnilla ottaa ku aattelin, että enkähän mä viä hetken kestä. Sitä paitsi ku olin Urhoo synnyttämäs, sitä perkeleen epiduraalia pantattiin niin jeesuksen kauvan, että olis tuntunu jotenki ihan huijaamiselta jos olis näin heti kättelys sen puudutteen ottanu, varsinkaa ku en ollu varmaan viä puoleksikaa niin tuskissani ku viimmeksi sen puudutteen saantihetkellä.

Sitte, ku mä rupesin olehen valamis ottaan sen puudutuksen, henkilökunta ja anestesiakööri hälyytettiin hoitaan yks hätäsektio alta pois. Ei perse, taasko käy näin, et just ku mä oon ainaki omasta mielestäni kuolemaisillani kipuhun, ni kivunlievittäjät on just menos hoitaan jonku muun ensin? Ja kuinkahan kauvan josain hätäsektios menee, jourunko mä pitkäänki orottaan?! Joko mun ajantaju oli muun tajun mukana hämärtyny, taikka sitte se hätäsektiohommeli ei vain kestänykkää mitää hirveitä aikoja, ku meleko pian sinne mun koppiin kuitenki tuli porukkaa mua turrutteleen. Ai ihanaa, viä piti kärsiä muutama raateleva supistus ja sen jäläkeen saisin ehkä jopa huilattua pikkusen? Kello rupes lähenteleen puoltayötä ja erellisenä yönä oltiin taas saatu Urhon kans valavoo, ni kyllä siinä alako jo olehen vähä silimäluomillaki painoo.

Siinä ku orottelin, että puudute alakaa tosissaan vaikuttaan, kätilö sepusti, että tää annos vaikuttaa semmoset kaks tuntia, ja jos oot viä sen jäläkeen yhtenä palana, ni katotaan sitte, mitä sen jäläkeen. Pah, joo just, mä en jaksanu sekuntiakaa uskoo, että tää homma olis viä seuraavan kaharen tunnin aikana valamista kauraa. Ei vain sen Urhon meleki 30-tuntisen väännön päälle tullu eres mieleen, että synnytyksen vois suorittaa vain muutamas tunnis, niin toinen kerta ku tää oliki. Oli vähä sellanen fiilis, että tarttis hyyskähän päästä käymään, mutta mun piti enste makoilla tietyn aikaa, ennenku sai nousta ylähä. Ja kätilö vähä tuumaili, että se vessahädän tuntu saattaa selittyä silläki, että vauva alakais olla valamis tunkehen ulos.

Rami katto tilaisuuren sopivaksi lähtiä röökille, ja kohta ku se oli häipyny, iski sellanen supistus että musta tuntu, että pyrstö halakiaa ihan justiinsa! Kätilö tsekkas nopeesti paikat ja totes, että kohdunsuuhan on täysin auki, ja että sitte sais ruveta ponnistaan! Se myös käski jonku hoitajan hakia Ramin takasi pihalta, ja tämä oliki sitte hoitajalle torennu, että ”no totta kai vauva tulee just sillon ku tupakin sytyttää!”

Täyrellisen epäuskon (ja jäätävän kivun) vallas sitte rupesin ponnisteleen vauvaa maailmaan. Hieman myös korpes se, etten mä mitää huilitaukoo saanukkaa. En tiä onkahan niis TYKS:in saleis viä ikänä kuultu sellasta kirosanojen ja muun ärinän määrää, millä mä lastani saattelin ulos päin… Etenki siinä vaihees, ku supistus hyyty just siinä kohtaa, ku vauvan pää oli niinku justiinsa plopsahtamas ulos ja jäi suoraan tohon sanonko mä mihkä reijälle jumittaan seuraavaan supistukseen asti, mä olisin voinu vaikka tappaa kaikki, jos olis siinä suurimmilta tuskiltansa joutanu :P Mut ku seuraava supistus iski, vauva pusertu viimmein ulos ja tadaa, näin meirän toinen poikamme näki päivänvalon! Siis kuvainnollisesti tietenki, olihan kello kuitenki 24 minuuttia yli puolenyön.

Ihan tajuton fiilis, ku lapsivesi oli ruvennu valuhun vasta viitisen tuntia sitte, ja ny mulla oli jo nyssykkä kainalos! Paperille synnytyksen kestoksi laitettiin vissiin joku 2,5 tuntia :D Epätodellista tuntua toi lisää se tieto, että paikat säily vauhrikkaasta menosta huolimatta niin hyväs kunnos, ettei eres tikkejä tarvittu! Poika sai täydet 10 pistettä, paino 3850 grammaa ja oli 52 cm pitkä. Aika hyvin tuo paino nouratti sitä arvioo, minkä mä siä viimesimmäs ultraäänitutkimukses sain. Ja ihan hyvään aikaan siis poika päätti tulla ulos, ni ei ehtiny kasvaa tuon enempää. Vaikka johan se pieneltä hönkiääseltä näyttää nuonki :)

Me päästiin jo eileen kotio. Oltas päästy jo perjantaina, mutta vauvalla oli viä joku sivuääni kuultavis syrämmes, ni piti orotella, että se ääni lakkaas kuulumasta. Kyse oli siis jostain syrämmen sikiöaikasesta rakenteesta, joka syntymän jäläkeen lakkaa olemasta, ja joka saa sen sivuäänen aikaan niin kauvan, kun se rakenne tai läppä mikä lie viä on olemas. Vitutti kyllä raakasti ku olin jo ihan lähärös perjantaina, mut sitte ei päästykää ja piti viä yks perkeleen pitkänsitkiä päivä ja yö kupata sairaalas. Mut meni se päivä siäki, porukat oli tullu Maskuun torstaina ehtoopäivästä ja vahti Urhoo ni Rami kerkes olehen mun kans sairaalas.

Ensimmäänen yö kotona oliki taas eräänlainen show, ku väsytti jo valamiiksi ihan sikana ja sen lisäks että tissit huusi hoosiannaa ku maitoteheras oli käynnistyny ihan tosissaan, ja piti vauvaa syöttää sen seittemän kertaa, ni Urhoki viä heräs huutahan ja riekku valaveilla kaks tuntia. Aamulla oli vähä sellanen olo, että ei saatana, mihkä mä oon oikeen ryhtyny?

Täs ny sitte pikkuhilijaa lasketellaan kohti uurenlaista arkee. Porukat lähti joku aika sitte Isojoelle takasi, ja Rami pitää täs joulun ympärillä 3 viikkoo isyyslomaa ja siinä ajas pitäs jotenki oppia seleviytyyn elämisestä kaharen kakaran kans niin, että säilytän järkeni ja saan eres välttävästi pirettyä mopon käsis sinä aikana ku Rami käy töis.

Hassua ku fyysisesti olo on näinki jees, et ei ihan tunnu siltä et käväsinpä tos synnyttämäs alle 4 päivää sitte! Tottahan siis täs ny on paikat jumis ja kaikkee pientä, puhumattakaa henkisestä puolesta ja jostain hormonihöyryistä, ku tämän tästä tulee joko hiki tai poru, tai vähintään purskahtaa maitoo tisseistä niin että jos olis kesä, voisin toimia pihalla kukkienkastelukannuna. Mut päällimmäisenä on vaan tunne, että hei mitä täs oikeen on tapahtunu? Mulla tuhisee joku uus jätkänpätkä sylis, mistä se oikeen ilimesty yhtäkkiä? Mitä mä tälle teen, entä miten mä klaaraan tän yhtä aikaa ton isomman kans?

Urho on tähän asti ottanu aika iisisti tän tulokkaan. Tai sitte, ku Urhon lempityyppi eli pappa on ollu tää, ni sillä ei vaan oo riittäny viä mielenkiintoo keskittyä siihen, että tää majailee nykyään myös vauva. Kattoo mitä ny sit tapahtuu, ku pappa has left the building. Ja kiva on myös nähärä, mitä tää ny tapahtuu ihan yleensäkki. Päivä kerrallaan. Ja täytyy koittaa muistaa, että vaikka menis miten vaikiaksi, ni eipähän mun tartte enää ikinä olla raskaana, synnyttää eikä varsinkaa alottaa enää uuresta mitää vauvahässäkkää! Tai siihen ainaki pyritään, meinaan täs perhees on just nyt ihan sopiva määrä lapsia :)