Mua oli jonku aikaa vainonnu joku tyyppi. Se oli joku nuori sälli, jonka henkilöllisyyrestä mulla ei ollu hajuakaa. Poliisi tiesi asiasta, muttei ollu saanu tyyppiä viä kii.

Tää vainooja oli kai jo kauvan seuraillu mun tekemisiä. Se kuluki mun peräs salaa ja otti valokuvia. Se tiesi aika tarkkaan mun touhut ja osas väijyä aina oikias paikas, ja vaikka mä tiesin että se heppu kyttää, mä en silti juuri ikänä onnistunu narauttaan sitä tai kuvittelin, että ei se ny taas voi olla josain lähistöllä.

Asia ei toisaalta häirinny, mutta josain vaihees se tyyppi kävi vaaralliseksi. Se oli ilimeisesti päättäny tappaa mut. Kerran se hiippaili meirän tuvalle ja ampu olokkarin ikkunan läpi muttei osunu muhun. Mä olin sillon ollu pelaamas Ramin ja mun porukoitten kans olokkarin lattialla Alphapettia ja olin ehtiny nähärä, että ny joku luikkii ikkunasta ja oltiin eheritty jotenki piilohon ennenku vainooja ampu. Sitte se oli lähteny karkuhun.

Tuosta oli kulunu vähä aikaa, ku olin taas kotona ja mun porukat oli meillä. Meirän talo vaan näytti sisältä siltä, ku porukoitten talo. Oltiin taas olokkarin lattialla pelaamas sitä Alphapettia. Mä olin jo tottunu silimäileen ympärilleni, että osaisin piiloutua jos näkyis jotaki epäilyttävää. Kaikki muut taas oli ihan ku ei mitää.

Yhtäkkiä musta alako tuntua siltä, että ihanku näkisin jotaki heikkoja valon väläkähryksiä! Onko se tyyppi nyt josain ikkunan takana kameran kans? Sieltä ikkunasta, mistä se oli kerran yrittäny ampua, ei näkyny ainakaa ketää ku varovasti kurkin sinne. Muut jatko peliä rauhallisina mutta mua hermostutti, etenki ku aina vaan olin näkevinäni niitä välähryksiä.

Hetken päästä erotin keittiön ikkunan alareunas jotain liikettä! Sieltä ikkunasta näki suoraan olokkariin. Tajusin, että se hiippari on ikkunan takana valokuvaamas. Mä varotin muita ja yhtäkkiä raahasin äitin ja Ramin pois sen verran syrjään, ettei sieltä keittiön ikkunasta näkisi sinne. Isä tajus siirtyä sivuun itte. Mä ryömin varovasti keittiön ikkunan vieres olevalle ovelle ja avasin sitä yllättäen pikkusen, nähäräkseni vaanijani kasvot. Se oli siä pyssyn ja kameran kans ja tais yllättyä, ku mä raotin äkkiä ovee ja vedin sen takasi kii. Kirosin, ku en ollu tajunnu nappasta ovee lukkohon samalla.

Rami tuli kans siihen ja se katto ikkunasta. Vaanija seiso ikkunan takana ja osotti Ramia aseellansa. Rami mutisi, että ei se mua kumminkaa halua ampua. Rami löi nyrkillä ikkunaan niin, että lasihin tuli reikä. Hyökkääjä lähti pakohon. Sen sijaan, että oltas kattottu, mihkä se meni, mä laittelin sälekaihtimet kii. Päätin, että mun täytyy jatkos pysytellä kotonani näkymättömis ja muualla olla toisten ihimisten seuras, ni olisin paremmin turvas.

Aattelin, että tästä täytyy ny ilimottaa poliisille, että se tyyppi on taas koittanu hyökätä mun kimppuun. Ny mulla oli vähä tuntomerkkiäki, se sälli oli ollu suht tavallisen näkönen, siilitukkanen nuori mies. Tukka oli ollu jotenki kellertävä, sen olonen että sen väri olis oikeesti tumma mutta jätkä oli vain vaalentanu sen. Sillä oli ollu harmaa huppari päällä ja huppu pääs. Kasvot oli hoikat, mutta jotenki soikeen malliset.

Menin vessaan puhelimen kans. Jos hyökkääjä olis viä vaaninu jonku ikkunan takana, se ei ainakaa näkisi, että mä meen soittaan jonnekki, koska se varmaan arvais kuitenki, että mä soitan poliisille. Painoin numeron 112. Joku nainen vastas vähä naurahtaen. Naurahruksen syy selevis, kun se esitteli ittensä: sen nimi oli kans Anne ja sukunimiki kuulosti hyvin samalta ku mun. Se vissiin näki soittajan nimen ennenku se vastas.

Pyysin naista välittään puhelun poliisille. Jäin orottaan. Kesti kauan ja luurista ei kuulunu mitää. Pistin puhelun poikki ja soitin uuresta. Sama nainen vastas ja mä kysyin, että enkö mä saisi keskustella poliisin kans? Nainen vastas, että poliisin määrärahat on niin vähis, ettei ne enää eheri puhelimeen ku kaikki poliisit on josain muis hommis. No, mä rupesin selittiin naiselle asiaani ja kerroin, että poliisilla on jo aiempia tietoja tästä tapauksesta. Sitte naista alako jo vähä kiinnostaa mun asiani.

Yhtäkkiä olin puhumas sitä puhelua josain ulukona, misä oli paljo porukkaa. Ehkä josain kahvilas. Luotin siihen, että väenpaljous sais hyökkääjän varohon, jos se ny yleensä oli josain likellä. Kyynelehrin ja selitin, kuinka se jätkä oli jo kerran koittanu ampua mua ja kuinka kamalaa on pelätä joka hetki ja piiloutua jopa omas kodis verhojen taa, kun se tyyppi hiippailee ihan ikkunoitten takana, että pystyykö kukaa mua suojaahan ettei se yks kaks ammu mua. Muutama ihiminen mun lähistöllä vilikuili mua hämmästyneenä, ku ne oli kuullu mitä mä vuodatin puhelimeen.