Just ku pääsin porajamasta maaliskuun vittumaisuutta, on pakko myöntää, että on siihen sentäs yks hienoki juttu mahtunu: Mut pyyrettiin työhaastatteluun!

Olin siä haastattelus torstaina. Oli vähä semmonen orvohko olo ku en tommosis tilaisuuksis oo pahemmin päässy naamaani näyttähän enkä mä muutenkaa oo kovin luonteva mihinää itteni kehumises. Eikä varsinkaa ollu luotto kovin korkialla siihen, että se haastattelu poikis mulle yhtää mitää muuta ku kokemusta, joka tietysti on ihan arvokasta sinänsä, että jos mua viä ikänä uuresta kukaa täs elämäs huolii työhaastatteluun, ni tiänpä paremmin, minkä tyylisiä asioita siä maharollisesti kysellään. 

Naamakirijan puolella mulle toivoteltiin muun muas positiivista mieltä, ehkä mä oon ainaki täs plokin perusteella niin vannoutunu rutisija että sen kattottiin olevan tarpeellista :D No uskokaa tai äläkää, noin niinku livenä mä ihan jopa saan sen hymyn pois pyllystä takasi naamalleni, vaikka se kuinka meinais maistua paskalle! Enhän mä ny mee kiinnostavan työn toivos haastatteluun sen oloosena, että "vittujako täs jaaritellaan, ette te mua huoli kumminkaa, haaskaatte vain aikaanne". Tietenki mä yritän antaa maharollisimman hyvän kuvan ittestäni kaikin puolin, eikä siis se hyvien puolien esiintuonti tarkota sitä, että mä latelen naama norsunvitulla kuivakasti faktatietoo mun muinaisista työkokemuksistani. 

Mä sanon ihan suoraan, että mä en kauhiasti orota siltä haastattelulta, vaikken mä omasta mielestäni sitä ny mitenkää perusteellisesti ainakaa ryssiny. Tai no mistä mä tiän, minkämoisia vastauksia ne halus kysymyksiinsä kuulla. Ja kun mä nuon sanon, joku ehkä aattelee, että hei ämmä just ton takia sua ei valita, s'oot liika negatiivinen! Mut ei se tiemmä vaikuta valintatulokseen, jos mä oon haastattelua ENNEN taikka ja sen JÄLÄKEEN negatiivinen :) 

Täs on vaan niin saatanan monet itkut väännetty sen takia, ku ei oo työtä ja avoimia, kiinnostavia paikkojaki tuntuu olevan kovin nihkiästi, ni mä en oikeesti jaksa riehaantua sekuntiakaa ennemmin ennenku mä oikiasti saan jonku työpaikan nappastua. Eipähän sitte putua kovin korkialta ku pitää jalaat tiukasti maas. 

Mut mitä tohon haastatteluun tulee, ilimeisesti joskus ens viikolla ne pyytää haluamansa tyypit johki testiin viä (mitä ikänä se sitte sisältääki). Et katotaan ny, pääsenkö mä siihen asti vai oliko tää hommeli jo täs. 

Koitan tietysti uskotella ittelleni, että jos ja kun tästä ei duunia irtoo, ni ton haastattelun voi kuitenki ottaa ihan hyöryllisenä kokemuksena jatkoo ajatellen, ja että kyllä se vähä palauttaa uskoo tähän työnhakuun, että en mä ehkä ihan pohojimmaista sakkaa oo tän kotiäitistatukseni kans. Harmi vaan, että pelekkä positiivinen asenne ei tuo latin latia lisää lompsan pohojalle.