Ei oo ny jokuseen päivään oikeen irronnu juttua, kattokaas ku mullon tää pohojalaaselle epänormaali olotila ku ei yhtää aharista :D Niin että ei oo millää pystyny väsäähän entiseen malliin mitää valitusvirsiä, mutta jos ny välillä yrittäs eres jotaki raapustaa.

Aatelkaa mitä lystäätte, mutta ny ku mä oon päässy töihin enkä oo enää jumahtaneena koti(äit)i(ytee)n ni voin sanoo etten oo varmaan miljoonaan vuoteen ollu onnellisempi! Täs sunnuntaiehtoo vetelee viimesiänsä ja musta varmaan ekaa kertaa täs elämäs tuntuu siltä, että onpas mahtavaa ku tulee maanantai! Ei sillä, etteikö nytki viikonloppu olsi voinu kestää vähä kauvemmin, oltiin meinaan Isojoella ja tuntu ettei siä keriinny ku vähä pieraseen ni jo täyty lähtiä takasi kotio, mut meinaan vaan että enää en suhtauru maanantain tulemiseen samalla innolla ku maailmanloppuhun. 

Nappulat onneks on ihan mukavasti sopeutunu päiväkotielämään ja mä itte oon aiva rakastunu työelämään! Kunpa mä saisin tästä innosta säilytettyä eres yhyren viirenneksen siihen päivään, ku oon puurtanu samas hommas sen sata vuotta ja rupiaa tuntuhun siltä, että vittu aina tätä samaa paskaa, kylä tämon jo niin nähty... Mutta toisaalta, tommonen päivä ei varmaan koita koskaa, nimimerkillä "ikää päälle 30 eikä viä sekuntiakaa vakituista työtä". 

Niin, että kyllähän täs taas vituttaas ellei olisi näin hyvä fiilis, ku tää elämäntilanne saattaa hyvinki olla vaan tilapäinen ja ehkä ens vuoden alusta oon taas työtön, persaukinen ja elämäänsä kyrpiintyny kotiäiti. Mut itketään sitä sitte ens vuonna vasta eikä etukäteen. En halua näin hyvää mielialaa ny pilata murehtimalla tulevaa.

Mä vähä etukäteen pelekäsin, että ku mä työt alotan, ni senki vähän ehtoota mitä kotona kerkiää töiren jäläkeen olehen, olisin joka päivä aiva kuitti ja kypsä ja suorastaan kaipaisin niitä "heleppoja" kotiäirin päiviä, mutta paskan marjat! Musta tuntuu, että oon työpäivän päälle jopa energisempi ku keskivertona kotiäiti-iltapäivänä! Vaikka ehtoot onki kovin lyhkäsiä ja tavanomaaset kotohommat syö siitäki vähästä joka päivä oman osansa, ni ei ainakaa viä oo mitenkää keriinny aharistuun siitä, että perkele ku tää työ vaan häirittee pahasti vapaa-aikaa ja perhe-elämää. Nyt just elämä tuntuu siltä, että näinhän kaiken kuuluus ollakki! 

Emmä kuvittele, että tällanen olo säilyys ikuusesti ja irvileuvat jo mielesänsä takuulla aattelee, että "tuut kuule kyllä viä kaipaahan sitä aikaa, ku SAIT olla kotona lasten kans ja läpä-lässyn-lää", mutta mä kiriotanki näitä tän hetkisiä fiiliksiä mielelläni ylähä sillä, että mä voin sitte jonku tulevan työ- taikka työttömyysaharistukseni kans lukia tän kiriotuksen ja muistella lämmöllä aikaa, joka oli yks mun siihenastisen elämäni onnellisimmista jaksoista.