Tää on taas näitä päiviä, ku kaikki on (Esterin) perseestä! Vettä sataa ja tympii, eileen mun kävi niin että just ku lähärin pyöräälehen ni rupes satahan ihan huolella ja välttääkseni samaa tapahtumasta tänään, päätin olla menemättä ulukoileen ollenkaa. Ja tais olla ihan hyvä päätös sikäli, että just ku mä ton kielteisen päätöksen tein, rupes ulukoota kuuluhun kova sateen kohina. Kerranki nuon, ihime ettei alaannu aurinko paistaan, siitäki huolimatta että se on jo keriinny laskeen. Toisaalta olis varmaan ollu hiukka semmonen ittensä voittaja -fiilis ku olis vaan menny eres lyhkäsellekki reippailulle, mutta täs mä ny kuppaan, mätän noin kolomatta iltapalaa naamariini ja voittajafiilis on yhtä kaukana ku seuraava kevät. 

Mun työsuhure täytti maanantaina yhyren vuoden, mutta kohta varmaan vietetään sen hautajaasia. Ehkä jotain häviävän pieniä jatkon maharollisuuksia on lyhkäseksi aikaa, mutta esimieski kyllä ihan suoraan sano, että kannattaa varautua siihen, että mitää jatkopalaa ei irtoo. 

Tänään ku työpäivä läheni loppuansa, oli ihan sellanen olo että voi vittu, mä en halua kotio! Siä oli odotettavis vaan normisettiä eli pyykkäystä ja imurointia sekä muksujen rähinöitten selevittelyä. Lisäks kissat, tai luultavimmin Simppa, oli teheny jäätävän kostoiskun siitä hyvästä, että teljettiin mun vaatekomeron liukuovi niin kii, ettei se saatana saa sitä enää auki ja räävi ja karvasta mun vaivaasia lumppujani. No kattipa oli tästä ilimeisesti kimpaantunu sen verta, että oli kämpän kaikki muut liukuovet käyny aukasemas ja pemmastanu kaappien sisältöö maharollisuuksiensa mukaan. Urhon retut oli riepoteltu hyllyiltä alas ja yhyren valokuva-alapuumin kuluma oli syöty ja sen liukuoven vierestä, joka ei ollukkaa auennu, oli tapeettia raastettu suikaleiksi. Vittu. Jos mulla ei nyt olisi yhtäkää elukkaa, ni en takuulla ottaasi ensimmäästäkää ainakaa kymmeneen vuoteen! 

No joo. Sarjassamme "päiviä, jolloin ei kestä pienintäkää vastoinkäymistä". Tätä tupaa imuroires mä mietiin, että mitenkä mukavan vaivatonta elämää se oli asua pienes kerrostalokopperos, siivoomista oli vähemmän eikä postiluukusta tipahrellu harva se päivä toinen toistansa ihimeellisempi laskuja, jotka omakotiasumiseen tavalla tai toisella liittyy. Ei ollu koko aikaa vitutusta siitä, että saatana ku tuoki homma pitäs jotenki rempata ja reirata, mutta ikänä ei kerkiä tai oo rahaa. Täs perhehärdellin pyöritykses sitä vaan haaveilee sellasesta mutkattomasta olemisesta, et olispa ihanaa ku vois vaan keskittyä elämiseen eikä tekemättömien ja saavuttamattomien asioitten märehtimiseen. 

Mut ei hätää, en mä tästä ny mihkää kerrostalohon oo muuttamas. Tällä hetkellä lähimettät tarjoilee pieniä ilonaiheita herkkutattien ja kanttarellien muoros, eli on täs mettäpöyröölys jotaki mukavaaki sentäs, vaikka välistä onki sellanen peleko puos, että kohta tääki tölli varmaan märäntyy ympärille ku ei tän etehen koskaa saa aikaseks teherä mitää.