Maanantaiaamuna pakkasin Sisun reppuhun evähät päivän mettäretkee varte. Urho kattoo vieres haikiana ja harmitteli, että miksei mun koulus oo eväsretkiä. Mä lohoruttelin, että kyllä me voiraan teherä ihan joku omaki eväsretki. No semmonen me sitte tehtiin tänään.

Otin poijille evästä ja pakkasin ne reppuuni sekä sienestysvermeet kaveriksi. Lähärettiin lampsiin lähimettään ja seikkaileen ristiin rastiin meneville poluille. 

Naapurin ukko ajoo nurmikkoo ja Sisu siihen totes, että "Ruohon leikkaaminen on kyllä miesten hommaa!" Mä vastasin siihen tietysti, että "Kyllä juuri näin on!" On se hyvä että elämän karut tosiasiat valakenee ihimisen taimille jo hyvin varhaases vaihees!

Ei oltu viä kauhian montaa askelta otettu mettähallituksen puolelle ku jätkät jo kysyy että koska ne eväät syörään mutta mä aattelin et retkeillään ny eres hetki ensin. 

Kyseinen mettätilikku on semmonen, että siä tosiaan niitä polokuja risteilee sinne sun tänne ja vaikka hetkittäin luulis olevansa aika syvälläki korves, ni yhtäkkiä huomaa että jonku töllin nurkka kuitenki pilikistää palas matkaa. Et jopa tämmönen suunnistus-urpo ku mikä minäki oon, voi ihan huoleti päästellä menehen siä mettäs eikä tartte pelijätä, että joutuis liika kauvas sivistyksestä.

Jotaki mun eräjorman kyvyistä kertonee se, että en oo varmaan kahta kertaa kulukenu sen mettän halaki aiva samaa rantua pitki vaan joka kerta ihimettelen, että mistähän mä ny oon kääntyny eri lailla ku viimmeksi ku tää paikka ei ollenkaa näytä tutulta. Mettäs tietysti olis varmaan viisasta eretä silleen että eres vähä pistää mieleensä jotaki maamerkkiä, oli sitte umpimettäs eli valamiilla poluulla. Mulla tuo vaan tuppaa unohtuun ku vahtaan aina vaan maahan sienten ja marjojen toivos. 

Niinhän se meni tänäänki ku riivittiin varvikosta mustikkaa naamariin ja mä löysin vähä suppilovahaverootaki. Ja josaki kohtaa tajusin, että nyt mentiin muute jälleen kerran eri reittiä ku viimmeksi, vaikka samaan koitin pyrkiä. No vaihtelu virkistää, ja tottahan luonnos möyriminen virkistää muutenki. Johki kallion päälle parkkeerattiin evähille ja sen jäläkeen matkaa jatkoi Kapteeni Sisu, Aarteenetsijä Urho sekä Tiedemiesnainen Anne. 

Tiedenainen bongas lisää sieniä poluun laitamilta ja sillä välin Kapteeni oli löytäny upeen koppiksen, jota tietty Tiedenaiselle piti tulla esitteleen. Olihan se aika hieno, semmonen ku sittisontiainen mut vähä pienempi, sekä sellanen kiiluva sinimusta vattapuoli. Varovasti me laskettiin koppis jatkaan matkaa ja käskin Kapteenin huolehtia, ettei jättääsi koppiaasta kannon nokkahan selinmakuulle :D

Vähän päästä maas mönki ihan helevetin iso karvamato. Tunnistin sen heinähukan toukaksi ja hra Kapteeni halus senki poimia kätehensä. Sitte keskusteltiin siitä kuinka se karvamato oli varmaan ettimäs talavehtimispaikkaa ja yleisesti höpötettiin tästä toukka -> kotelo -> perhonen -kuviosta. Sitte mä rupesin ääneen miettihin, että mitä mahtaa perhonen kelata mielesänsä, ku se ensin syksyllä toukkana kaivautuu maahan, ottaa "pikku" tirsat ja heräätesänsä huomaaki, että jumalauta musta on tullu perhonen. Vois se tietty olla kiva ku ittelle kävis samalla lailla kerranki, ku yleensä käy niin päin että aamulla peilistä vahtaa huomattavasti räjähtäneempi olio mitä erellisehtoona. 

Ootteko muute joskus kuullu lapsenne sanovan näin, että tullaan sitte ajoissa kotiin sieltä retkeltä, niin että mä pääsen aikasemmin nukkuun??? Meinasin purota perseelleni ku Sisu näin eherotti. Tosin ei se kyllä sitä tainnu enää siinä vaihees muistaa ku tua pihalla viipotettiin :D