Viimme lauvantaina oli koulujen päättäjäispäivä ja ekaluokkalaanenki pääsi alakahan kesäloman. Eskari pistettiin pakettiin jo viimme torstaina. Kevätjuhula meni silleen hienosti, että Urho oli luokkansa ohojelmanumeroos mukan. a oikeen mallikkaasti, ku tähän asti se on osallistunu kaikkiin vastaavanlaisiin kinkeriihin lähinnä yleisöstä käsin ja valittanu koko senki ajan, että mennään ny jo pois täältä. Ja mitä Urhon äiteehen tulee, ni se ei ihan hirveesti itkeny juhulan aikana, et senki puolesta meni niinku yli orotusten :D

Porukat oli viimme viikonlopun meillä ja veivät sitte pennut Isojoelle pyhänä. Kyllä vaan olis aika mielenkiintosta elämää jos ei olisi isovanhempia jeesaamas täs kohtaa ku kersat on sen verta pieniä ettei niitä kehtaa viä työpäiviksi kotiokkaa jättää. Tottahan ne varmaan pelais kännyköillänsä hyvinki tyytyvääsinä vaikka sen kahareksan tuntia päiväs mutta joo... onneks ei aiva tuohon tarvitte lähtiä. 

Jotenki ku tänään käylährin pikku pyörälenkillä ni siinä kerkes miettihin taas kaikenmoista joutavanpäiväästä. Että mikähän siinä on että kun on niin sanottua omaa aikaa ni ni kuinka sitä onki niinku joku orpo piru välillä? Että onko mulla tosiaanki vapaus ihan vaan aukaasta kämpän ovi ja painua vittuhun? Ei tartte piitata kellonaijasta ja voin ihan rauhas syörä kipollisen popkornia iltapalaksi, soittelen pianoo iliman että kukaa apumuusikko tulee siihen pimputtaan, istun hiliaa sohovalla ja tuijotan seinää orottaen inspiraatioo alottaa plokikiriotus...

Mietiin, että sitte ku oon mukulootten kans, sitä on vaan siinä omas kuplas eikä hirveesti kerkiä muuta haihatteleen. Sitte ku taas on tua vaikkapa kävelyllä yksinänsä, sitä huomaa tuntevansa olevansa niinku joku irtonaanen puusta tippunu lehti jota tuuli riepottelee pitkin poikin. 

Näen usein unia mihinä oon Isojoella porukoitten talos, on aamu ja pitääs kiiruhtaa tien vartehen orottaan koulukyyttiä tai jotaki muuta liniautokyyttiä. Ensinnäki hoksaan jo tuvas että ny on ihan vitunmoinen kiirus, tarvittavat kamat on hukas, meikkaaminen tai pukeminen on pahoon kesken ja viimmeen ku muuten olis valamista, kenkien saaminen jalakahan kestää ja kestää - ja ku oon juossu ulos, pitää viä palata hakehen joku reppu sisältä. No, usein kumminki kyyti saapuu ja kerkiän nousta kyytille ja tarjolla on vaan tyhyjää penkkiä taikka sitte ainua vapaa paikka on joku ääliön vieres. Sitte ikänä mun jäläkeen siihen autohon ei enää nouse ketää, mä oon aina se viiminen mukahan otettava. Ja yleensä unet katkiaa ennenku ollahan perillä.  

Kai nuo myöhästelyunet on ihan klassista unimatskua hyvinki monilla ihimisillä, mutta jotenki kuvaa mun touhua aika osuvasti. Aina oon vähä pihalla, vähä sivus, vähä yksin. Välillä menos niin helevetisti joka suuntaan mutta tuntuu et määränpäästä ei oo harmainta haisuakaa.