Kello on jo vaikka mitä mutta nyt kun viä muistikuvat parin viimme yön unista on kristallinkirkkaat ni raportoin ne viä tänne. Eli samalla teemalla on jatkettu pari yötä, tuluvivat vetet on ollu keskeisenä aiheena mutta tunnelma on ollu kaukana siitä, mitä nuo tuluvaunet on joskus aikasemmin ollu. 

Ekas unes olin porukootten mökillä, ja se mökkihän sijaitsee joen varres. Joen vesi oli paljo tavallista korkiammalla, vaikka oli kesä eikä mikää kevättuluvan aika. Keli oli aurinkoinen. Kävelin nuoremman poijan kans rantahan ja kattelin vettä, joka näytti ihimeen tyyneltä ja kirkkaalta; harvoinpa virtaava jokivesi on nuon paikoollansa, ja yleensä vesi on ollu tummaa. Mutta nyt pysty näkehen joen pohojan, ja pohojakin näytti yllättävän siistiltä, ei kiven kivee misää, vaan hiekkaa ja paikoon jotain tummaa mönjää. Vaikka vesi oli korkialla, mulla ja poijalla oli jalakaan alla tukeva kaistale rantahiekkaa ja poika tahto koittaa varpaillansa vettä. Käskin olla varovaanen, mutta annoin sen pistää jalakansa vetehen. Oli seesteinen olo. 

Toises unes taas tunnelma oli ehkä vähä toisenmoinen, ei aiva yhtä rauhallinen ku tuos erellises. Vesi oli talaviaikaan tuluvinu johki pellolle, ja sitte jäätyny. Pellolla oli vähä väliä syviä ojia, ja niitten kohorilla jää näytti tummemmalta ku muualta. Mä ja muutama muu kaveri hypättiin jostain tieltä siihen pellon päällä olevalle jäälle ja meirän piti jostain syystä kulukia sen pellon halaki, ei ny muuten mitää mutta sitä saatanan jäätikköö näytti jatkuvan silimänkantamattomiin. Mä olevana tiesin, että jos vaan ei kävele semmosten ojan kohtien päältä ni ei hätää, jos jää murtuu ni eipä siinä kovin syvälle kintut uppoo. No kavereista usiampi ei tätä huomannu vaan mennä hyppelehti ojienki päälle ja mä koitin huutaa muille, että kattokaa mistä jää on tummaa, äläkää siihen astuko, siä on oja alla! Koitettiin loikkia melekosta vauhtia pellon poikki ja jää nasahteli uhkaavasti tämän tästä, ja yhtäkkiä yks mun erellä kulukenu kaveri painu uppeluksiin ku jää pettiki sen alta. No minä äkkiä tungin käteni sohojon läpi ja hapuilin jääs olevaa aukkoo, ja kohta sain kaverin käsivartehen kiinni ja kiskoin sen ylähä. Sitte vaan äkkiä etiäppäin ja viimmein jääpelto päätty, tosin se päätty johki liikuntasalihin misä oli porukka pelaamas säbää. Ihan looginen loppukäänne, no niinhän mun unis aina. 

Jotenki, vaikka tuos jäläkimmääses unes oli vähä katastrofin aineksia mukana ja olis voinu olla aharistavaki fiilis, ni silti se ei tuntunu kovinkaa karseelta. Oli jotenki varma olo, mä olin ainua joukosta kun tiesi mihkä ei kannata astua, itte osasin kiertää vaaran paikat ja se olin minä joka auttoo, kun kaverille meinas käyrä vittumaiset. 

Ei voi muutaku ihimetellä, että mitä helevettiä oikeesti? Takana on viä tosi väsyttävä viikko, ristuksenmoinen niskajumi on riivannu ja niin töis ku töiren ulukopuolellaki on ollu yks jos toinenki ressiä aiheuttava tekijä. Et ihan menis läpi vaikka näkis niitä aharistuksella höystettyjä jorpakkopainajaisia. Vaikka pessimisti ei yleensä jouru pettyhyn, ni siitä huolimatta mä otan nää unet ny vahavana merkkinä siitä, että joku hyvä aikakausi on alakamas.

Tai sitte oon vähä aikaa sitte seonnu lopullisesti ja oon menettäny torellisuurentajuni mutten vaan tierosta sitä. Mut jos näin on, niin en tiä kannattaako pyytää ketää palauttaan maan pinnalle :D

No, harrastusrintamalla ainaki puhaltaa uuret tuulet, tai jos ny ei aiva uuret mutta ainaki uuresta suunnasta. Positiivista pöhinää siis. 

 

Ja sitte viä ihan aiheen ohi, vanahee sälli täyttää huomenna kymmenen vuotta. Mä jotenki ajattelen että silloon ku peruskoulu loppu ja sitä lystiä oli sen yhyreksän vuotta taaperrettu, ni se ajanjakso tuntu ihanku se olis kestäny ihan loputtoman pitkään ja aika kulunu helevetin hitaasti. No, toki se silloon oli vieny pitkälle yli puolet siihen asti eletystä elämästä, että siinä mittakaavas se tietty oli aika pitkä siivu. Mä oon ny ollu äiti päivää vaille sen yhyren peruskoulun ajan ja siihen viä vaikka se eskarivuosi viä päälle. Merkillistä, mitenkä nää keski-ikäistyvän ämmän tylysät ja arkiset vuodet tuntuu lipuvan nopiampaa ku se aika, jolloin elämän täytti leikit, kaverit, teini-iän kohellukset ja kun kaikki pienekki asiat tuntu suurilta ja jännittäviltä. 

Simppa-kissa sen sijaan on huomenna tasan 13,5 vuotta vanaha. Kauvan on seki mun juttuja joutunu kuunteleen, kai se miettii että kuinka vitun vanahooksi ihimiset oikeen elää, eikö tuosta riivinraurasta pääse ikänä erohon. Jos Oselotti meinaa päästellä yhtä pitkän elämän mitä tuo Simo ni Oskupetterihän bilettää mun kans mun viiskymppiset aiva heittämällä. 

Mutta kyllä ny on aika mennä maate, mielenkiintosta nähärä että misä kuraprunnis mä seuraavaksi oon räpistelemäs, hymyssä suin.