Koko tähänastinen viikko on erenny ihan uskomattoman tahamiasti. Kaikki on ku jostaki Päiväni murmelina -leffasta, mihinä päähenkilö herää aina vaan samaan päivään. Täs mun murmelipäiväversios on pahaks onneks jääny päälle maanantai, ja lisäks tän elokuvanauhan pyörimisnopeutta on hidastettu pahemman kerran. Kai tää liittyy jotenki siihen, ku loma on tulos ni ajan kulumisesta huolimatta se loma tuntuu vaan pysyvän johonaki saavuttamattomis.

Sen lisäks, että muutenki tää viikko on vastustanu kaikin tavoin, ni tänään mua on väsyttäny niin lujaa ettei varmaan ikänä. En muista, että eres kammottavina krapula-aamuina, ku on jostain syystä täytyny nousta ylähä ennen sianpieremää, olis ollu näin järkyttävä väsy! Tai sitte se väsy on jääny huomaamatta muun huonon olon takia... No jokatapaukses, olisin varmaan mieluummin vaikka krapulas, siitä sentään tietää että kyllä se menee ohi viimeistään ku nukkuu yön (tai parin) yli, mut tää väsymys ei tunnu lähtevän vaikka nukkuiski. Kukahan iesuksen tampio on keksiny kutsua raskautta "siunatuksi tilaksi"??? Varmaan joku mies, saatana!

Menin eilen nukkuun ihan ihimisten aikaan ja uni tuliki suht äkkiä. Yöllä tosin heräsin eka siihen, ku oli kusihätä ja seuraavaks heräsin, ku joku perkeleen hyttynen rupes inajaan korvan juures. Hautauruin peittokasaan ja olin läkähtyä kuumuuteen, mut hyttynen keksi muuta tekemistä ja kävi tikkaamas Ramin täyteen paukamia. Seuraavaks havahruin jotakuinki puoleksi tunniksi, ku rupes ukkostaan! Enste olin kyllä varma et tää on unta, eihän Turkuun ny ukkosia ikänä siunaannu, jos mä satun olehen kotona. Mut totta se oli kumminki, vaikkei sitä kauvaa kestänykkää. Mikä oli tietty toisaalta ihan hyvä, ni ei menny pitkään valavoes ukkosen tähäre.

Seuraavaks heräsin ku kännykän herätys rupes pauhaahan. Miten saatto olla maharollista, että olin yöllä jo kolome kertaa heränny iliman mitää suurempaa elämäntuskaa mutta ny ku ihan oikeesti oli noustava ylähä, silimäluomet paino tuhat kiloo ja käsien ja jalakojen verisuonet oli joku täyttäny sementillä? Mä raahauruin hyyskähän ja olin ihan varma, että tästä ei tuu kyllä ikänä mitää valamista, olin niin puhki että hyvä ku jakso seistä vessan peilin eres jynssäämäs hampaita ja föönäämäs tukkaa.

Lisäks mun oli niin kova näläkä että aiva heikotti. Urheesti vaan tein kaikki naama- ja tukkataiat ennenku menin aamupalalle. Ja ku mä aamupalan sain viimein helttaan, ni rupes ramaseen että pieni (tai isompiki) ruokalepo olis teheny asiaa!

Koko aamun istuin apaattisena töis, mieli on yhtä harmaa ja silimät yhtä sumuset mitä on keli tua pihalla. Kunpa olis voinu verrata ajan kulumisen nopeutta siihen, kuinka lujaa tua pilivet painaa menehen tuulen voimmasta... En tiä, ei tää päivä varmaan lopu ikänä, ku ei se oo kunnolla päässy lähteen käyntiinkää. Vitutti olla töis ku ei olisi meinannu jaksaa teherä mitää, ja vitutti mennä kotio työpäivän jäläkeen ku siä orotti jääkaapis eilinen italianpadan jämä (mä viimme viikon himoittin italianpataa ja kummä sitä vihiroon ostin eilen, totesin että eipä ollu paskanhääviä!) ja pitäs  nypakkailla kamppeita lomareissua varte, ja tavaroitten pakkaaminenhan on yhtä kivaa ku suursiivouksen tekeminen vaikkei olisi eres väsyksis.

Plääh! Montako kuukautta mun pitää viä olla paksuna???!!! Ai et vaan seittemän enää? No ei sitte mitää, piankos tuo on lusittu! Sitte onki aikaa lepäillä, ku on joku 10 min välein rääkyvä kakara kainalos... Kyllä taas tuntuu tulevaisuus niin ruususelta, että on ihan pakko lainata Tuntemattomasta sotilaasta yhtä lausetta: "Tulis kuula ja tappais!"