Sinne meni äijän isyysvapaudet ja heti tuntuu arki paljo paskemmalta. Isäkuukauden loppuhuipennuksena ku viä mun porukat oli viikonlopun meillä, oli aika kivat kelit, saatiin haravoitua jne pihaa, äijät sai terassikaterempan viimeisteltyä ja muutenki oli apukäsiä sekä ulukoiluseuraa ni pudotus takasi normaaliin elämänmenohon tuntuu tavallistaki suuremmalta.

Viimme yönä lisäks molemmat kakarat herätti usiampaan otteeseen, sitte Sisun syöttäminen on taas ihan extravittumaista ja Urho on keksiny äärimmäisen ärsyttävän tavan ilimaista suuttumusta, pettymystä tai oikeestaan ihan mitä tahansa, nimittäin vertahyytävän kiljumisen. Ja se viä oikeen tietää, että kun kukaa ei sitä kiljahtelua siedä, ni sitä suuremmalla innolla sitä harrastetaan tietenki.

Kodinhoitohuonees orottaa ihan tolokuton pyykkivuori, olin ajatellu lähtiä Sisun kans vähä kävelylle mutta tua sataaki vettä, kämppä on alituiseen ihan paskanen ja saastanen mutta mua ei kiinnosta siivota ja kaikenhuipuks peilistä mua tuijottaa aina joku naamaltansa kärpässienee muistuttava läski plösö, jolla on räkä- ja ruokataharoja vaatteillansa.

Mistä helevetistä kotiäidit oikeen repii enerkiaa ittehensä pyörittää tätä oravanpyörää päivästä toiseen??? Mä oon ollu tänään, jos yön valavomisia ei lasketa, hurjat kaks tuntia hereillä ja oon pillahtanu itkuun varmaan useemmin ku nuo kakarat yhteensä. Yritän ny huijata itteeni kuvittelemalla, et kyl tää taas tästä kunhan maanantai vaihtuu tiistaiksi, vaikka tosiasias mun arki on aina yhtä samaa maanantaita.