Torellisuus se osaa aina yllättää, ja ne yllärit yleensä on yhtä kivoja ku potku munille. Toki munapotkuista mulla ei varsinaasesti oo omakohtasta kokemusta, ainakaa sellasten vastaanottajan roolista, mutta mitä mä oon ymmärtäny, ni ei se vissiin hääviltä tunnu saara jalakineesta kasseille.

Kun poika täytti kahareksan kuukautta, minä ilosin mielin hamstrasin kaupasta vähä joka sorttia uutta ruokaa Urholle. Jee, ny saaraan ruveta totutteleen vähä kökkäreisempiinki eväisiin ja siitä ei sitte enää ookkaa pitkä matka kohti ihimisten, tai siis tietysti aikusten ruokia!

Mutta Urhopa oli jälleen kerran asiasta samaa mieltä mitä Seppo Räty oopperasta, eli "Hyi SAATANA!" Niin, on se vaan niin väärin, että enste pakotetaan syömään kiinteitä ruokia ylipäätään, ku maitoki olis vallan hyvää, ja sitte ku niihin sössöihin on muutamaan tiettyyn makuhun justiin ja justiin tottunu, ni sitte koitetaan pieni mies MYRKYTTÄÄ jollain KOKKAREILLA? Siis mitä helevettiä???

Okei, parin ensimmääsen epäonnistuneen syöttöyrityksen jäläkeen tajusin, että ehkä täski täytyy ottaa vähä varovaisempi lähestymistaktiikka, eihän se perunakaa aiva laakista lähteny uppoohon ja niin erelleen. Niin täs ny on koitettu kikkailla muun muas tarjoomalla jotain herkullisia makeita pöperöötä, sitte on seattu vanhoihin lempiruokiin uusia kokkareellisia ruokia taikka keitettyä perunaa pieninä nokareina ja lisäks on koitettu pitäytyä muutenki ennalta tutuis ja hyviksi havaituus raaka-aineis. Muutamien päivien jäläkeen jo vähä näytti siltä, että eikähän tää tästä - ja sitte mä onneton menin sanohon sen ääneen ja arvakkaa kävikö vanhanaikasesti!

Oon ennenki verrannu tätä lapsen kans ottelua kissojen lääkittemiseen. Kissat kun hankkii olla mestaria havaitteen, jos niitä yritetään kusettaa jemmaamalla lääke niiren lempiherkkuun. Jälleen Urho pistää paremmaksi, meinaan se tuntuu havaittevan, että jos lusikallises ruokaa on ykski pieni ryyni, ni se sylykästään välittömästi pellolle ja jos moinen huijaaminen viä jatkuu, ni jätkä ei aukase kitaansa enää ollenkaa. Pitäkää klimppinne saatana. Mulla on uuret hienot hampaat, emmä niitä ny heti halua tolosata puhki!

Enpä sitte tierä, olisko niitä uusia hienoja hampaita tulos lisää, kun ruuan partikkelikoko ei saa olla nanomilliä suurempaa. Ainaki poijan yläikenes näyttäs olevan jotaki valakosia läimisköjä. Mä huomasin ne yks kerta vauvajumpas, kun siä roikotettiin kakaroita pää alahappäin. Niinpä oon sen jäläkeen leikin varjolla nostanu välillä Urhon jaloista roikkuhun, ja kun tämä onnesansa  nauraa hihkuu, ni käytän tilaisuuren hyväkseni ja kyttään muksun kitahan. Sentäs joku pikku huiputus viä onnistuu tuon mukelon kans!

Tekis mieli jättää koko ruokapelleely sikseen ja jatkaa sitte vasta, kun ne yläleegot on ilimestyny. Ollaan täs lähärös Isojoelle viikoksi, jos vaikka taas matkailu avartais ja saavutettas joku uus merkkipaalu tälläki reissulla. Ei toisaalta pitäsi antaa periksi, tai tuo ei kohta syö viisvuotiaanakaa muuta puolivuotiaitten vauvojen mömmöjä. Mut alakaa vituttaa tuo jokapäivänen ruuan kans suttaaminen, ku ainua paikka mihkä ruokaa päätyy, on komposti. Ja kun jätkä ei kunnolla päivän aikana syö, ni vahinko otetaan tietysti takasi YÖLLÄ! Ei tuo ny onneksi oo heränny ku sen tavallisen kerran per yö, mutta tätä menoo ohojelmaan varmaan pian sisällytetään usiampiaki yöherätyksiä, jos ei napaa muuten saara tarpeeksi täytehen.