Eileen oli sitte meikälääsen viiminen työpäivä, ja hetken taitaa kestää ennenku täs tarttee työasioilla päätänsä vaivata.

Roudasin töihin vähä herkkuja aamukaffin kaveriksi ja siinä sitte työporukan kans toivoteltiin hyvää jatkoo molemmin puolin. Saa nähärä, montako päivää menee ennenku oikeesti tajuaa, että hei mähän en oo ny millää parin päivän lomalla vaan jäin lopullisesti pois töistä enkä nuita ihimisiä enää näe elleivät ny tua johonaki kylillä tuu vastaan!

Eli ny on eräs vaihe elämästä ohitte ja pari kuukautta olis ny aikaa huilailla ja valamistautua seuraavaan vaiheeseen... Ja se ei ookkaa mikää vuoden määräaikanen sopimus, vaan loppuelämän kestävä projekti, huh huh. Tähän asti asioita on ajatellu vähä silleen, että mitäs täs turhia ressaahan, otetaan tulevaisuus vastaan semmosena kun se on ja ihimetellään sitte, mut saa nähärä, ku täs tosiaan on tätä aikaa ny vähä eri lailla helemikuuhun asti, että saako sitä siinä ajas päänsä aiva sekasin kaikenmoisilla mietteillä, että tuleekahan tästä ny yhtää mitää!

Mut se täytyy sanoo, että on tää vaan niin hienosti ja tarkkaan ajotettu juttu: Ensinnäki, koko homma pärähti käyntiin suunnilleen heti ekasta laakista ja laskettu aika osu äijän syntymäpäivään! Ja työni eherin hoitaa alta pois ihan niinku oli sovittu, ja heti perähän sain alakaa äitiysloman iliman, että olis pitäny työttömäksi ilimottautua välis. Äitiysloman saa alakaa 30-50 arkipäivää ennen laskettua aikaa, ni tää ajankohta mahtu siihen haarukkaan ihan justiin ja justiin. Toki se äitiysloma myös loppuu vastaavasti aikasemmin, mutta se on sitte sen ajan murhe se... Ja kaiken huipuksi, sanotaan että vanhempiansa ei voi valita, mutta kyllä musta tuntuu, että meirän mukula on ainaki valinnu omansa aiva helevetin hyvin :D

No joo, lesoilut sikseen, vaikka onki hyvä fiilis... viä... Kävin aamusta neuvolas ja kaikki on erelleen ihan hyvin. Verenpaine ja hemoklopiini on ihan ok, kusikokees ei ollu mitää hämminkiä, maha kasvaa ja penska potkii. Mikäs täs siis on orotelles. Ei tää elämä tämmösen pallomahan kans tietenkää yhtä näppärää oo ku jos ei olis paksuna, semmosta saatanan ähinää ja puhinaa on ainaki joku kenkien pistäminen jalakaan, portaitten kävely, kyljen kääntäminen sängys ja ainaanen kusella ramppaaminen pitkin päivää... Ja ku vähäki syöö jotaki, ni maha tuntuu räjähtävän justiinsa, ku eräs on vallannu tilan jo ruualtaki. On se vaan ihimettä, eikö sille mikää tila piisaa? Luulis että ku on aikaansaanu näinki ulottuvan mahan ni että siä olis tarpeeksi lääniä möyrästää, mut et pitää viä levittäytyä sinnekki mihinä sisuskalut on tavannu sijaita?

No kaipa se on hyvä, että olotilas ja ruumiinmuoros jotku seikat viittaa siihen, että jotaki merkillistä tulee tapahtuun lähiaikoina. Muutenhan täs kerkiääs paris kuukaures tuurittautuun tän joutenolon ihanuuteen ihan liikaa ja sitte olis kauhia järkytys ku muksu syntyy, että voi perkele mikä härdelli tästä oikeen tuli, justiin ku oli niin mukava vaan huilailla ja olla kaikes rauhas! Mä oon toisaalta kyllä muutenki koittanu suhtautua tulevaan silleen, että kuvittelen kaiken olevan maksimaalisen vittumaista, väsyttävää, rasittavaa ja raskasta, ni ei ainakaa tartte pettyä ku ei elämästä tullukkaa lapsen myötä mitää vaalianpunasta ällövaahtokarkkimaata. Ja jos vahingos sattuu niin, että joku asia vauvaperheen arjes ei osottaurukkaa ihan ylimaallisen helevetilliseksi, ni sehän on vaan positiivinen yllätys! Eli sovellan hyväksi havaittua totuutta: pessimisti ei pety!

Mut täytyy ny lopettaa tää kirjottaminen ja mennä kuselle. Ja sen jäläkeen vois hetken kokeilla, josko vaikka seisaaltansa ei ihan näin paljoo tuntusi siltä, että natiaanen puskee sekunnilla millä hyvänsä kylykiluut sohojoksi...