Sehän ny on jo miljoonaan kertaan nähty homma, ettei kissoja paljoo kiinnosta lelut, jokka on kaupasta niille varta vaste raahattu. Ja mitä kalliimpi kapines, sitä turhempi se on kissojen mielestä. Mut herranjee kun lattialle on pihalta kulukeutunu pieni kivi taikka kuivahtanu lehti, tai jos jätät kynän tai muun pikkutavaran johki lojuhun ni yön pimeyres kaikki roinat vaihtaa salaperäisesti paikkaa, tai vähintäänki ne putuaa alas siltä pöyrältä, mihkä oot tilipehööris levitelly.

Kakarain lelumieltymyksis on selevästi havaittavis samankaltasia piirteitä. Varsinaaset lelut menettää uutuurenviehätyksensä aika äkkiä, ja sitte ne on jemmattava johki komerohon joksiki viikkoo, minkä jäläkeen ne ehkä jaksaa taas hetken viihryttää. Ja paino sanalla "ehkä". Enempi riemua riittää, kun lykkää poijalle kätehen jonku ihan tavanomasen kodinesineen, kuten vaikkapa jonku pienen ja värikkään muovikipposen, vanahan kännykän, pilttipurkin kannen tai vastaavan. Tai jos vaikka housuus roikkuu joku nauha, niin sen kimpus jaksettas näprätä vaikka kuinka kauvan. Unohtamatta tietysti leluja, jokka on tarkotettu leluksi kissoille...

Urho rakastu aiva totaalisesti yhteen kissojen leluhiireen, semmoseen, joka päästi suht aidon kuulosta piipitestä kun sitä heilutteli. Mä kutsuin sitä PiuPiu-hiireksi. Kun poika sitä niin innoissansa heilutti ja järsi, ni hellyin ja annoin sen sitte rauhas leikkiä sillä hiirellä, varsinki ku Simppa oli siitä jo aiemmin syöny kaikki maharolliset irti lähtevät ulokkeet.

Yks ehtoo mä tulin kotia harrastuksista ja ihimettelin, että minkä helevetin takia PiuPiu-hiiri on pihalla! Oliko se halunnu lähtiä haisteleen uusia tuulia ja hipsiny terassille? Mä nostin hiiriparan käteheni ja sehän alotti senpäiväsen messun että voi kiesus. Se piipitysmekanismi oli tainnu saara yliannoksen poijan kuolaa ja niinpä hiiri pirisi ja pärisi eikä meinannu lakata millää. Niinpä mäki kattoin viisaammaksi jättää hiiren pihalle rauhottuhun.

Rami kerto, kuinka olokkaris oli yhtäkkiä alakanu kuulua ihimeellinen piipites. Se oli enste luullu, että ny varmaan telekkari tai joku räjähtää, ja se oli jo nyppiny johorotki siitä irti. Sattumalta oli piipiteski lakannu. Ja ku Rami oli pistäny teeveen johorot takasi seinähän, ni oli merkillinen ääni pärähtäny vinkuhun uuresta! No ennenku äijä oli ehtiny ulukoistaa meirän television, se äkkäs että äänilähteenä oliki ollu vaivaanen leluhiiri, ja niinpä oli hiiri saanu painua pihalle mellastahan :D

Kissat sen sijaan ei juurikaa oo Urhon leluusta kiinnostunu. Ne varmaan tajuaa, että yäk nää haisee sille pienelle tyypille, joka ei antasi meirän olla hetkiäkää rauhas vaan konttaa täysillä meirän peräs, huitoo ja hihkuu. Pitäkööt palikkansa. Pari lelua kissat kumminki otti käsittelyynsä, ja ovelasti ne perkeleet osas tietenki valita just ne lelut, mikkä ne sai välittömästi hajaalle. Meinaan mä oon Urholle ostanu kaks purulelua, mihinä on joku litku sisällä. Ne voi pistää jääkaappihin jähtyhyn ni sitte niitä pitäs olla mukava jäystää kun ikenet aharistaa ja niin erelleen. Molemmat purulelut on kummasti löytyny jostain hyvin merkillisestä paikasta teurastettuina, eli kynnen tai hampaanjäljet justiin siinä osas, mihinä joskus oli se neste (vesi) sisällä...